We kindly inform that your browser is no longer supported by Microsoft.

Please switch to a more secure browser such as Chrome, Firefox or Edge.

Credits: Tua Helve. From left to right: Olivia Moss, Annika Tudeer, Timo Fredriksson, Juhani Räisänen, Anna-Maija Terävä, Rachel Mcintosh.

Laulajan laverteluaA Singer's Reflections

For an english version, see below

#guestwriter #musictheater #obsessions

Olen parin viikon ajan ollut töissä Oblivialla. Minut palkattiin laulajaksi uuden teoksen harjoituksiin. Valmisteilla on musiikkiteatteriesitys nimeltä Obsessions, jonka ensi-ilta on Saksassa. Harjoitusperiodi alkoi Suomessa ja siihen tarvittiin vakituisten esiintyjien lisäksi kolme laulajaa. Sibelius-Akatemiasta löytyi kaksi naisääntä, mutta ei yhtään miestä. Niinpä Annika otti yhteyttä minuun ja pyysi tulemaan mukaan. Se sopi minulle mainiosti.

Olen aina pitänyt Oblivian tyylistä. Nuorena toimin pitkään esiintyjänä, kunnes 2000-luvun alussa olin täysin kyllästynyt perinteisen teatterin estetiikkaan. Siirryin musiikin, mediataiteen ja tutkimukseen pariin, pitäen kuitenkin silmät auki myös teatterin suuntaan. Kymmenisen vuotta sitten kävin katsomassa esityksen nimeltä Entertainment Island 1. En tuntenut Obliviaa ennalta, joten en tiennyt, mitä oli tulossa. Yllätys oli suuri. En edes tunnistanut esityksen lajityyppiä. Perinteistä teatteria se ei ainakaan ollut, mutta termi esitystaide oli minulle vielä tuntematon. Raikas ja omaperäinen esitys kuitenkin avasi silmäni, vaikka luulin jo tottuneeni kaikkeen. Se vei mukanaan. Sen tyyli sopi minulle!  

Tutustuimme Annikan kanssa ja viime syksynä kävin Oblivian metodin eli Do What You Saw -kurssilla, missä laulettiin ja käytettiin ääntä. Kolme viikkoa sitten, huhtikuun lopussa 2021, Eskuksen harjoitussaliin kerääntyi yhteensä seitsemän ihmistä harjoittelemaan musiikkiteatteria. Kolmen vakituisen esiintyjän ja säveltäjän lisäksi meitä oli kolme laulajaa, jotka oli palkattu vain Suomessa pidettäviin harjoituksiin, Rachel McIntosh, Olivia Moss ja minä. Harjoitussalin seinälle oli kiinnitetty suuri määrä paperilappuja, jotka muodostivat esityksen rungon. Lappuihin oli kirjoitettu kohtausten teemoja, kuten Bloody ja Social. Lämmittelyn jälkeen aloitettiin parityöskentelynä ja valittiin yksi isoista teemoista, johon liittyen oli tarkoitus rakentaa improvisaatio. Minun parikseni tuli Timo Fredriksson, ja meidän teemaksi tuli Bloody. Materiaalia tuotettiin Oblivian omalla metodilla, Do What You Saw, eli matkimalla toista vuoron perään. Aloitin tekemällä pientä liikesarjaa, johon liitin joitakin ääniä. Timo teki perässä melkein samat asiat, mutta jatkoi liikesarjaa eteenpäin. Sitten oli taas minun vuoroni. Tätä jatkettiin, kunnes koossa oli kohtuullisen pitkä sarja liikkeitä ja niihin liittyviä ääniä. Osa liikkeistä jäi toistettaessa pois ja osa kehittyi aivan toisenlaisiksi. Jossain vaiheessa huomasimme sivusilmällä, että toiset olivat vetäytyneet sivulle ja jääneet ikään kuin tarkkailemaan meidän työskentelyämme. Jonkin ajan kuluttua improvisaatiomme johdatti meidät ulos ovesta. Käytävästä Timo kurkisti takaisin saliin, ja Annika kehotti meitä jatkamaan. Niinpä ryhdyimme toistamaan liikesarjaa taas alusta lähtien. Kun olimme lopettaneet, oli vuorossa seuraava duo. Kun kaikki kolme paria oli katsottu, koottiin harjoitteista kokonaisuus, jossa sai kopioida myös toisten ryhmien liikesarjoja ja ääniä. Päivä jatkui samantapaisia harjoituksia tehden.

Laulajille oli useaan kohtaukseen hahmoteltu merkittäviä osuuksia. Teimme lauluimprovisaatioita ohjeeksi annettujen mielikuvien pohjalta. Joskus meidän haluttiin tuottavan sointuja, joskus atonaalisia melodioita. Eräässä kohtauksessa käytettiin valmiiksi sävellettyä materiaalia, perinteisiä nuotteja, joista osa oli lähetetty etukäteen. Laulajat olivat koko ajan lavalla ja tekivät samoja asioita kuin muutkin esiintyjät. Toisissa kohtauksissa ei laulettu lainkaan. Joskus laulun taustalla oli sähköistä äänimaailmaa. Oblivian säveltäjä Yiran Zhao antoi ohjeita laulajille. Samalla hän kuvasi kaikki harjoitteet. Hänen roolinsa olikin paljon suurempi kuin olin kuvitellut. Hän seurasi harjoitteita ja välillä analysoi ja kertoili vaikutelmiaan ryhmälle. 

Jälkikäteen opin, että ryhmän periaatteisiin kuuluu olla käyttämättä ohjaajaa. Koska esiintyjän on hankala hahmottaa kokonaisuutta, tarvitaan välillä kuitenkin ulkopuolista katsojaa. Tässä roolissa voi toimia myös säveltäjä tai suunnittelija.

Me laulajat olimme mukana teoksen harjoituksissa yhteensä neljänä päivänä, parin päivän välein. Usein oli vaikeaa muistaa improssa syntyneitä ideoita enää seuraavalla kerralla. Vaivalloista oli myös painaa mieleen eri kohtausten tunnelmat, mutta ryhmän kokemus tällaisen metodin käyttämisessä helpotti. Vakituisilla esiintyjillä oli tietysti kirkkaampi kuva tavoitellusta kokonaisuudesta, ja se auttoi myös meitä vierailijoita.

Neljäs päivä oli varattu kaikkien kohtausten liittämiseen peräkkäin. Siinä olikin tekemistä, kun materiaalia oli paljon ja ainoat muistiinpanot seinälle kiinnitetyt laput. Niiden määrä oli viimeisellä kerralla kuitenkin paljon pienempi kuin alussa. Jäljelle olivat jääneet vain ryhmän mielestä parhaimmat kohtaukset.

Työskentely oli loppuun asti innostavaa, vaikka viisi tuntia kestävät päivät harjoitussalilla tuntuivatkin välillä fyysisesti raskailta. Oli hauska palata mediataiteen ja tutkimuksen parista esitystaiteen kiehtovaan maailmaan – edes muutamaksi päiväksi.  

A SINGER’S REFLECTIONS 

I have been working for Oblivia for a couple of weeks now. I was hired as a singer for the rehearsal period of a new performance, a work in progress entitled Obsessions, which will premiere in Germany. The rehearsal period began in Finland and required that three singers join the regular members for research. Two female voices were picked up at the Sibelius Academy in Helsinki, but still no men. So Annika got in touch and asked me to join — which sounded like an exciting opportunity.

I have always enjoyed Oblivia’s style. As a younger singer, I had many engagements but in the early 2000s I grew tired of the aesthetics of traditional theatre. I shifted towards music, media art, and research, yet as a spectator I kept up a relationship with theatre. Around ten years ago I saw a performance called Entertainment Island 1; I was not previously familiar with Oblivia and had no idea what to expect. The surprise was a good one — I could not even put a name to the genre of what I saw. It was certainly not traditional theatre, but the term ‘performance’ was yet unknown to me. Their fresh and peculiar work opened my eyes when I thought I had seen it all, it took me on a trip. I just loved the style! 

Annika and I got to know each other, and last autumn I took part in Do What You Saw, a workshop unfolding Oblivia’s methodology, which included singing and using one’s voice. 

Three weeks ago, in late April 2021, some seven individuals gathered in the Eskus rehearsal space in Helsinki to rehearse a musical theatre piece. The group included three regular cast members, the composer, and the three of us singers who had been hired only for the rehearsal period in Finland: Rachel McIntosh, Olivia Moss, and myself. 

The rehearsal room’s walls were dotted with a mass of pieces of papers to represent the frame of the work. On the papers were written the themes of scenes such as Bloody and Social

After a warm-up, we began to work in pairs, diving into one of the major themes as a base for improvisation. My partner was Timo Fredriksson, and our chosen theme was Bloody. We produced material using Oblivia’s signature method, Do What You Saw, where one performer copies the other and then they switch roles, back and forth. I started off by making a little series of movements with some accompanying sounds. Timo repeated what I had done and then took it a step further. Then it was my turn again. We carried on in this manner until we had a fairly long sequence of movements with sounds. Some movements were dropped through the repetition, and some took completely different turns. 

At some point, I noticed from the corner of my eye that the rest of the group had stopped what they were doing to observe our work from a distance. After some time, our improvisation took us out the door. Timo peeked back in from the hallway and Annika signalled to us to carry on. We initiated our sequence from the top.    

There were significant parts marked for the singers in several scenes. We came up with singing improvisations based on some initial images we were given. Sometimes we were instructed to produce chords, and in other moments atonal melodies. There was one scene that used existing composed material with traditional notes that were partly delivered to us beforehand. 

The singers stayed on the stage the whole time, completing the same physical manoeuvres as the other performers. Certain scenes featured no singing whatsoever, and sometimes an electronic soundscape backed up the singing. 

Oblivia’s composer Yiran Zhao gave instructions to the singers and also filmed each of the rehearsals. Her role was much greater than I had imagined, as she followed the sequences, and at times proposed her own analysis and impressions to the group. 

I learned afterwards that the group’s principles don’t necessarily include using a director. As it is difficult for the performer to envision the performance in its entirety, an outside eye can sometimes come in handy. But this is a role that can also be filled by a composer, or a designer, for instance. 

Our trio of singers participated in the rehearsals on four distinct days, each one always a couple of days apart. The next time around, it was often tricky to remember the ideas born out of the previous improvisations. Another demanding task was to reconstruct the moods of different scenes — but the group’s wealth of experience with this type of work made it easier. The permanent members obviously had a much better vision for the final image, and this also helped our group of visitors throughout the process. 

The fourth day was dedicated to connecting the scenes together within a logical flow. This was quite the task due to the abundance of material, and with the pieces of paper on the wall as our only notes. The amount of paper on the wall was, however, much smaller than in the beginning. The only notes left were the ones the group had found to work best.

The working process remained motivating to the very end, although at times the five-hour rehearsals felt physically draining. It was fun to return to the world of performance from media art and research – even if just for a few days.