Kirmailua ja haromista | Frolicking And Scrabbling Around

Nature Theater of Oblivia rehealsars, 2017. Photo Tua Helve.

[for an english version, see below]

Hanna Helavuori | 20.3.2020

Avoimuudesta ja uteliaisuudesta – tehtävänanto ja tematiikka oli päässäni kääntynyt vapaudeksi. Ehkä yksinkertaisesti siitä syystä, että Oblivia on näyttäytynyt minulle ryhmänä, joka on paennut kaikenlaisia lopputulemia ja loppuun lyötyjä määrittelyjä. Eikö tällainen asenne edusta juuri vapautta? Vapaushan juuri ilmenee avoimuutena ja uteliaisuutena. Vapauden mielentilassa ei ole kyse järjestelmällisestä yrityksestä ymmärtää maailmaa ja etsiä totuutta vaan halusta säilyttää asiat ja ilmiöt tulemisen tilassa.

Mitä tällainen nomadinen, kuljeskeleva taiteellinen ote ja ruumiillistunut tutkimus pitävät sisällään?  Tulemisen tila tarkoittaa jatkuvaa muutosta ja pysähtymättömyyttä. Obliviaa luonnehtii nomadismi, Rosa Braidottin nomadinen subjektius, joka ei itsetyytyväisenä lukkiudu mihinkään annettuun identiteettiin. Nomadinen subjekti on liikekannalla, aina muuttumassa toiseksi.  

Nomadinen, kuljeskeleva tekemisenote vastustaa ennakoitavuutta. Se ei perusta työskentelyään etukäteen määritellyille identiteeteille ja paikantumiselle. Joku runoilija on puhunut identituurista, stereotyyppisistä, tuottavista ja monistettavista identiteeteistä, joita runous vastustaa. Oblivia tekee saman pyrkiessään olemaan vapaa kaikenlaisista identiteettivankiloista.  

Nomadisuus ei kuitenkaan tarkoita yksilökeskeisyyttä vaan kokemusten peilaamista laajempaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen todellisuuteen – niin kuin Verdrängen, Verdrängen, Verdrängen esityksessä, joka aloittaa uuden, vapaudessa vaeltelevan tutkimusmatkan tunteisiin ja politiikkaan. Koskaan ei voi tietää, minne uteliaisuus ja avoimuus vievät.

Esitysten tekeminen on vapauden ja rajausten vuorottelua, annosteltua vapautta ja valintojen tekemistä. Niin jotkut sanovat. Niin se varmaankin menee. En tiedä, millaisia Oblivian prosessit ovat.  Jostain syystä en saa Obliviaa survotuksi tällaiseen kehykseen. Kuvittelen Oblivian prosessit situationistien dériven kaltaiseksi. Dérivessä ajelehditaan, poiketaan ja harhaillaan hetken mielijohteiden ja impulssien vieminä. 

Kirmailua. Suomen kieli on täynnä liikettä kuvailevia ekspressiivisiä verbejä. Yksi niistä on verbi kirmata, johon voimme vielä liittää frekventatiivisuutta ilmaisevan johtimen ja saamme kirmailun. Eläimet kirmailevat vapaina tai vapauteen. Mielessäni liitän kirmailun juuri vapauteen ja leikkiin, jotka kuvittelen myös Oblivian tavoiksi olla olemassa. Toinen verbi, joka vaistomaisesti tulee mieleeni, on ”haroa”. Oblivia haroo suuria kysymyksiä ja ideoita. Niistä on vaikea saada kunnon otetta, eikä niin ole tarkoitettukaan. Harominen on liikkeellä olevaa prosessointia, se on tapailua, tunnustelevaa hapuillen etsimistä.

Avoimuutta, uteliaisuutta ja vapautta on pakko miettiä suhteessa ekokriisiin ja posthumanistiseen ajatteluun. Rosa Braidotti kritisoi tapaamme luoda hierarkkista kahtiajakoa ja erontekoja ´toiseen´. Vitalistinen lähestymistapa kuroo umpeen kuilun ihmisen ja muiden elämänmuotojen välillä.

Olisiko esitykseksi ajattelu tai esityksellinen ajattelu vitalismia, ei-inhimillistä vitaalista elämänvoimaa, zoē, josta Rosa Braidotti puhuu? Onko esitykseksi ajattelu avoimuutta, hiljaisuutta, aukkoja, joissa kehojen liike puhuu ja jossa kehot tietävät olevansa kuolevaisia, tietoisina myös muiden lajien ja elämänmuotojen kuolemasta? Olisiko esitykseksi ajattelu avoimuutta, joka ei etsi selityksiä, ei väitä mitään. Olisiko kyse ajattelusta, joka on ennen käsitteitä ja sanoja ja joka on olemassa ennen kuin kaikki pyritään saamaan h a l l i n t a a n?  Esitys on se epävakaa ja epävarma, huojunnan, haromisen ja kirmailun tilassa tuleva – ennen kuolemistaan.


Hanna Helavuori | 20.3.2020

On openness and curiosity – the assignment and its thematics translated into freedom in my head. Perhaps for the simple reason that Oblivia seems to me to be a group that has escaped all kinds of conclusions and final words. Isn’t this type of attitude all about freedom? Freedom does, after all, unravel as openness and as curiosity. A mindset of freedom is not about a structured attempt to understand the world and to seek the truth, but instead a wish to maintain things and phenomena in a state of becoming. 

What does this type of nomadic, peripatetic artistic approach and embodied research include? A state of becoming means constant change and unstoppability. Oblivia is characterised by nomadism, Rosi Braidotti’s nomadic subjectivity, which refuses to strain itself to any given identity. Nomadic subjectivity stays on the move, always transmuting into something else.     

A nomadic, peripatetic approach to doing resists prediction. It doesn’t base its work on predefined identities and localisations. A poet once talked about the multipliable, stereotypical, productive and self-fulfilling identities that poetry resists. Oblivia pursues the same idea by detaching itself from all sorts of prisons of identity. 

Nomadism does not, however, imply individualism but instead the mirroring of experiences against a wider societal and political reality – much like in the performance Verdrängen, Verdrängen, Verdrängen which kicks off a new expedition into emotions and politics, and navigates in freedom. One can never know where curiosity and openness will take you.

Making a performance means juggling freedom and limitation, a rationed freedom and making choices. That’s what some say. And that’s probably how it is. I don’t know what Oblivia’s processes are. For some reason, I cannot force Oblivia into such a frame. I imagine Oblivia’s processes resemble the dérive of the Situationists. The dérive advises us to drift, to wander around, to linger, led by impulses and sudden ideas.    

To frolic. There are so many expressive verbs for different kinds of movement. Animals frolic around in their freedom – or into freedom. I tend to link the idea of frolicking to freedom and play, which I also imagine to be Oblivia’s ways of existing. Another verb that intuitively pops into my mind is to “scrabble”. Oblivia scrabbles around for big ideas and questions. They are hard to get a hold of, yet this is also not necessarily the aim. It is an active form of processing, groping and searching that is done in a fumbling way, by feeling about. 

Openness, curiosity and freedom need to be examined through their relation to the ecological crisis and post-humanistic thinking. Rosi Braidotti has criticised our way of creating hierarchical dualities and drawing a line that leaves the ‘other’ on the other side. A vitalistic approach bridges the chasm between humans and other forms of life.   

Would a thinking-into-performance, or performative thinking, stand for vitalism, the non-human vital life force that Rosi Braidotti calls zoe? Would thinking-into-performance represent openness, silence, the gaps where the movement of bodies uses its voice and where bodies acknowledge their mortality, as well as the mortality of other species and forms of life? Would thinking-into-performance mean an openness that seeks no explanations and claims nothing? Would it be a line of thinking that lives in a time before concepts and words and exists before the desire to place everything in c o n t r o l ? The performance is the instability and uncertainty that emerges in a state of becoming through swaying, scrabbling and frolicking – before dying.  

Translation: Simo Vassinen

<<<