Riskialttiita kohtaamisia | Risky Encounters

Candide 2017. Photo Saara Autere.

[for an english version, see below]

Katri Tanskanen | 13.5.2020

Koronaeristyksen keskellä mietin haikeana kommunikointia. Ääni kuuluu puhelimesta ja näytöllä näkyvät hymyilevät kasvot, mutta yhteinen hetki on vajaa. Myös esityksen kohtaaminen näytöllä on laiha lohtu teatterien ovien pysyessä kiinni. Kokemuksesta puuttuu olennainen osa, kun siihen ei sisälly erilaiset energiavirtaukset ihmisten (ja ei-ihmisten) välillä.

Poliitikkojen ja asiantuntijoiden puhetta voi kuunnella median välityksellä eikä se tunnu puutteelliselta. Tieto tai väitteet kyllä välittyvät etänäkin, samoin vetoomukset kansalaisille. Mutta ihmisten välinen kommunikointi on paljon muutakin kuin merkkijärjestelmien avulla välitettävää tietoa. Filosofi Emmanuel Levinas käyttää kirjassaan Autrement qu’être ou au-delà de l’essence (1974) käsitteitä sanottu (dit) ja sanominen (dire) kuvatessaan erilaisia kommunikaation tapoja. Sanottu viittaa käytettyihin merkkeihin ja niiden määriteltävissä oleviin merkityksiin, sanominen taas siihen, joka huokuu jossain sanotun takana, aistittavissa mutta ei määriteltävissä.

Kohtaamisen kannalta sanottu ja sanominen ovat erilaisia tapahtumia: sanottu pyrkii vaikuttamaan Toiseen subjektin toivomalla tavalla kun taas sanominen on jotain, joka tehdään Toista varten. Sanottuun perustuva kommunikointi on kuin retoriikkaa: miten saan Toisen ajattelemaan ja toimimaan haluamallani tavalla? Kohderyhmän tunteminen auttaa puhujaa pääsemään tavoitteisiinsa, joten se kannattaa määritellä: ammatti, sosiaalinen status, ikä, koulutus, etninen ryhmä, sukupuoli ynnä muut loputtomat mahdollisuudet, joilla lokeroida ihmisiä. Vaikka kuulijoiden huomioiminen kuulostaa ystävälliseltä, Toisen lähestyminen retoriikan keinoin on Levinasin etiikassa potentiaalisesti väkivaltainen teko. Toisesta tulee toiminnan kohde, jonka ainutlaatuisuus katoaa määritelmien alle.

Sanomisessakin lähestytään Toista mutta ainoa viestiin sisältyvä päämäärä on ilmaista Toiselle, että tämä on tärkeä ja subjekti on läsnä Toista varten. Se on kuin flirttiä, jossa päähuomio ei ole varsinaisesti sanojen sisällössä vaan siinä, että luodaan yhteys ja pyritään tekemään Toisen olo hyväksi. Sanottu on siinä läsnä mutta vain pienenä osana katseen, eleiden ja äänensävyn kertoessa omaa viestiään. Sanominen vertautuu Levinasilla lahjaan, joka annetaan Toiselle.

Teatteriesityksiä rakennetaan sanotun, siis erilaisten merkkijärjestelmien avulla, mutta esitys ei pelkisty vain representaatioksi. Ei varsinkaan Obliviassa, jossa leikkisyys on ollut tärkeä arvo alusta alkaen. Kun teatterintutkijat (esim. Helena Grehan) ovat pohtineet, mitä teatterillinen sanominen voisi olla, on listaan valikoitunut useita Oblivialle ominaisia piirteitä, kuten leikki, ambivalenssi, fyysisyys, fragmentaarinen rakenne ja korostetut emotionaaliset tilat. Retoriikka väistyy ja kohtaamisen luonne muuttuu.

Parhaimmillaan esitys ja sen yleisö kohtaavat toinen toisensa Toisina. Esitys on Toista varten tehty lahja, joka ilahduttaa, hämmentää, kiehtoo ja kutittelee vastaanottajaansa. Mutta lahjan saajankin on oltava valmis altistamaan itsensä vuorovaikutukselle. Lahja ilahduttaa, mutta sen saaminen on myös jännittävä hetki: mitä paketista paljastuu? Entä jos lahja onkin pettymys? Entä jos en ymmärrä sitä ja joudun kohtaamaan oman tyhmyyteni? Entä jos oivallan jotain uutta enkä ole enää entiseni?

Retoriikan kohteena voi lopulta olla turvallisempaa kuin lahjan saajana. Ymmärrettävät merkit voi helpommin kyseenalaistaa ja torjua kuin viestit, jotka herättävät vaikeasti määriteltävissä olevia reaktioita ja tuntemuksia.

Tänä keväänä ihmiset ovat eristäytyneet ovien ja näyttöpäätteiden taakse suojaan. Ilman kohtaamisia ei ole riskiä altistua ja haavoittua. Mutta jo muutaman viikon jälkeen kohtaamisen kaipuu alkaa näyttää voimaansa ja yhä useampi asettaa itsensä alttiiksi riskeille. Turvassa ei lopulta olekaan hyvä olla.


Katri Tanskanen | 13.5.2020

I’m reflecting on the topic of communication in the midst of Corona isolation with slight melancholy. Voices are audible on the telephone and the screen shows smiling faces, but the shared moment is marked by a certain absence. Encountering a performance on a screen is a weak consolation for theatre doors remaining shut. The experience is missing a crucial component when it fails to include flows of energy between humans (and non-humans). 

Words by politicians and experts can also be listened to via media and it doesn’t feel incomplete. Information and claims can also be transmitted remotely, as can pleas made to the public. But interhuman communication is much more than information dispatched through symbol systems. In his book Autrement qu’être ou au-delà de l’essence (1974), the philosopher Emmanuel Levinas uses the concepts of the Said (le dit) and the Saying (le dire)as ways to describe different modalities of communication. The Said implies certain symbols and meanings attached to them, and the Saying evokes something from beyond the Said that can be sensed but not defined. 

In the context of encountering, the Said and the Saying are different events: the Said aims to impact the Other according to the subject’s wishes while the Saying is something done for the Other. Communication based on the Said is rhetoric: how do I get the Other to think and act as I want? Knowing the target group helps the speaker reach their aims so it makes sense to define it: profession, social status, age, education, ethnicity, gender and other countless possibilities with which to place people in boxes. While taking one’s audience into account sounds friendly, approaching the Other with the means of rhetoric is a potential act of violence in Levinas’ ethics. The Other becomes a target of action whose uniqueness disappears underneath definitions.  

The Saying also approaches the Other but the only aim inscribed in the message is to express to the Other that they are important and that the subject is present for the Other. It resembles a flirtation whose main aim is not in the choice of words but rather in creating contact and attempting to make the Other feel good. The Said is present in it but only partly so, through the gaze, gestures and tone of voice used in transmitting the message. For Levinas, the Said is like a gift given to the Other. 

Theatre pieces are constructed through the Said, meaning different symbol systems, but the performance does not simplify into a mere representation. Especially not in the case of Oblivia, whose playfulness has been a core value since the beginning. When theatre researchers (e.g. Helena Grehan) have reflected on what the Saying in the theatre world could be, many qualities inherent to Oblivia have been picked up. These include play, ambivalence, physicality, fragmented structures, and emphasised emotional states. Rhetoric dissolves and the nature of an encounter changes.

At its best, a performance and its audience encounter one another as Others. The performance is a gift prepared for the Other. It brings joy, confusion, fascination and a tickle to its recipient. But the receiver, too, needs to be prepared to be exposed to interaction. The gift brings a delight but receiving it is also a moment of suspense: what is disclosed from the package? What if the gift is a disappointing one? What if I don’t understand it and I’m faced with my own stupidity? What if I experience a realisation and I’m no longer who I was? 

Being a target of rhetoric can in the end be safer than being the recipient of a gift. Understandable symbols can be easier to question and deny than messages that trigger reactions and sensations that are hard to define. 

This spring, people have confined themselves in safety behind doors and screens. Without encounters there is no risk of exposure and vulnerability. But just a few weeks in, and the longing for an encounter starts to show its power and more people are starting to expose themselves to risks. Safety becomes a place of not feeling good. 

Translation: Simo Vassinen

<<<