Olen useaan kertaan paikalle osunut kaveri ja kanssa-taiteilija sekä Oblivian vankkumaton ihailija.Oblivian perustaminen vuonna 2000 osui aikaan, jolloin itse vielä totuttelin asumaan Suomessa Amsterdamin opiskeluvuosien ja muun ulkomailla vietetyn ajan jälkeen. Ryhmän kollektiivisesti toteutuneet teokset herkuttelivat minimalismilla ja komiikalla. Koin Obliviaan myös kiteytyvän jotain siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota itse tanssin ja esityksen tekijänä koin. Oblivia on myös tarjonnut esimerkin pitkästä jatkumosta. Olen kasvanut kolmekymppisestä viisikymppiseksi Oblivian vanavedessä. Kahdenkymmenen vuoden ajatteleminen herättelee erilaisia sisäisiä nostalgioita, mutta myös hassua riemua, kömpelöä ylevyyttä ja herkistelevää surumielisyyttäkin. Keräsin tähän kirjoitukseen osia Oblivian Light& Easy-esitysten yhteydessä Madhousessa Helsingissä syksyllä 2019 pitämästäni alustuksestani. Kun sitä tehdessäni aloin miettiä mitä kertoisin tai puhuisin Obliviasta, löysin itseni leikittelemässä erilaisilla kuvauksilla ja sanankääntelyillä.
X Jos minimalismi olisi kasvi tai kukka, sen nimi olisi Oblivia.
X Jos ajan voi paketoida ja saada mukaansa – kirkkaina hetkinä ja suloisina kärjistyksinä, Oblivia on tehnyt sen.
X Jos hassu ei välttämättä ole hassua ja onkin taas hassua eikä sitten olekaan.
X Mielikuvituksen siipien läpätystä.
X En ole koskaan nähnyt tällaista aiemmin!
X Mielikuvituksen siipien läpätystä.
X Jos elämästä koostaa ääniraidan, voiko kaiken soittaa samaan aikaan – onko lineaarisuudelle tarve – mistä aloittaa tai mihin suuntaan?
X Hyväntahtoisuus, pehmeät reunat, terävät kulmat, hulppeaa naurua.
X Obliviasta tulee mieleen erilaiset huomiot tai stereotypiat, jotka ryhmän esitys-työskentelyssä muuttuvat kehollistuneiksi aforismeiksi. Oblivian käsittelyssä mikä tahansa voi kirkastua aforismiksi.
X Katsojan innokkuuteni liittyy ryhmän taidokkuuteen tunnelmien luomisessa sekä kehollisuuden ja minimalismin hienovaraisissa leikittelyissä.
X Oblivian esitykset ovat maisemia, josta tunnelma ja jännite leijuvat, suhahtavat, lehahtavat, singahtavat, pinkaisevat, ponkaisevat, hiipivät, valuvat, plätsähtävät katsojan kokemukseeni.
X Oblivia on se tyyppi, joka kertoo isolla äänellä vitsejä, joissa punch line on sadan metrin päässä tai vasta huomenna tai vielä myöhemmin. (Tämä ajatus tuli mieleeni kun vietin aikaa Oblivian vanhoja projekti- ja teoskuvauksia lukiessani, esitystaltiointeja ja lyhyitä klippejä katsoessani ja muistellessani omia katsomiskokemuksiani vuosien ajalta.)
X Miten tämä on tällaista, miksi tämä ei olisi tällaista, millaista pitäisi olla, mikä tekee tämän tällaiseksi, miksi tämä ei muutu, miksi tämä muuttui, miksi tämä on tällaista, mitä tämä on?
X Oblivian teoksissa ihminen on ihminen – viihteen, kriittisen taiteen ja postmodernin seikkailija ja/tai posthumanismin lenkkipoluilla hikoileva olio, joka tunnistaa inhimillisen, keskeneräisen, pysähtyy ja katsoo ympärilleen.
X mielikuvituksen siipien läpätystä
Muutama oma muisto
2006: Kirjoituksestani sanomalehti Karjalaiseen: Oblivian Minimalistisia räjähdyksiä: Well never let you go-teos oli kollaasi kertomuksia, liikettä ja ääntä neljälle esiintyjälle, kasettisoittimelle ja yhdelle cd-soittimelle. Teemana oli valheet, virheet ja riittämättömyys. Erilaisten pelien, sääntöjen, esineiden ja tekojen yhteen tai rinnakkain tuomisen myötä teos kasvoi spontaanin happeningin ja koreografioidun performanssin monisyiseksi kudelmaksi, jonka jokainen esityskerta oli erilainen.
2009 Entertainment Island II -teoksessa esiintyjien jatkuva tärinä on piirtynyt – piirtyy yhä – katsojan kokemukseeni. Tärinä on toteamista kiireestä, joka pullistelee mikropakkautuneina paine-syöksyinä elimistöissämme. Ainoa tapa purkautua, purkauttaa sitä on liike, tasainen aaltomainen ihan mitä vaan….vaan…. vaan ja viihtyä.
2019 Light & Easy: Oli ennen kaikkea matka.Mitä on inhimillisyys? Mitä on aika, rajat, riittäminen tai loputon? Tunnistan itsessäni keskeneräisyyden ja peittelyn tarpeen. En halua paljastua kömpelyydessäni, ujoudessani, vanhenevassa, nivelrikkoisessa taiteilijan, ihmisen, vanhemman, ystävän, kanssaolijan olemisessani, teoissani ja valinnoissani. En halua tunnistaa rosoja, möykkyjä, rapaa, kiusaantuneisuutta, kuolemaa. Ja silti juuri se on sitä mikä usein taideteoksessa minua koskettaa – rosoisuus.Joskus ajattelen, että Oblivia on minun kipukynnykseni, ja lempeä paljastaja (ei niinkään pelastaja). Tulee myös mieleen taiteen ja elämän liitto tai kytkökset, taide opettaa elämään ja elämä opettaa taiteilijaa… Asiat, joita peittelee, tulevat jaetuiksi kuitenkin, toivottavasti!
Muiden kirjoittamia ja sanomia, jotka minun mielestäni ovat tosi osuvia ja joita omavaltaisesti pilkoin (suoria sana -ja lauselainauksia eri vuosilta Oblivialta, kriitikoilta ja muilta kirjoittajilta)
X “Entertainment Island -trilogian pitkän esityskauden aikana Oblivian työskentelyyn ja lavallaoloon hioutui oma esityskielensä, omalakinen vähäeleinen estetiikkansa, joka sijaitsee jossakin teatterin, tanssin ja esitystaiteen lomassa.”
X “Kysymys taidelajista on tosin vuosien aikana menettänyt kiinnostavuutensa ryhmälle.”
X ”Entertainment Island-teoksen kohdalla esityksiin vakiintui nykyinen muoto, missä näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin esittäjät itse.”
X “… tinkimätön kaivautuminen syvälle sanojen ja merkitysten juurakkoon.”
X “Oblivia on tullut tutuksi mahtipontisista ideoistaan ja minimalistisista esityksistään”
X “Mitä on tehtävissä, jos kaikki on jo ehtinyt tapahtua? Voiko kontrollin menettää sellaisesta, jota ei vielä ole olemassa? Pitääkö teatterin vastata kysymyksiin, joita kukaan ei tule koskaan kysymään?”
X “… esiintyjät astuvat lavalle mukavissa vaatteissa tai oloasuissa.”
x “Suuri osa Oblivian esitysten viehätystä perustuu ryhmän jäsenten erilaisiin persooniin, erimallisiin kehoihin ja omaan liikkumistapaan.”
X “Oblivia kannattelee suurta ja abstraktia teemaa pienillä asioilla, fragmentaarisilla tarinoille ja hajoavilla keskusteluilla.”
X “Oblivian esitystaide on pelkistettyä.”
X “Nauru on inhimillistä vatsanaurua.”
X “Oblivian ystävällinen henki, joka on tärkeä osa esityksen näyttävyyttä, sen omalaatuisen estetiikan ydin.”
X ”Jos emme ihan freak-show’ta muodosta, niin kolmen outsiderin ryhmän kuitenkin”, kommentoi Tudeer ryhmää Helsingin Sanomille yhdeksän vuotta sitten. Ryhmän dynamiikka on noista ajoista muuttunut ja uusi jäsen Anna-Maija Terävä tuonut uuden sukupolven näkökulmaa. Silti jokaisen ihmisen omituisuuden kunnioittaminen on edelleen tärkeää.”
X “Oblivian esityksen nähtyään jää miettimään, miten tottuneita me olemmekaan ottamaan asiat itsestäänselvyyksinä, ja miten tottumattomia katsomaan tapahtumia, joiden merkitys ei avaudu hetkessä.”
X “Tulla paremmaksi on paljon tärkeämpää kuin tulla kuuluisaksi.”
X “On välillä luksusta tuhlata aikaansa esitykseen, joka ei pyri selittämään itseään tai pureksi kaikkea valmiiksi. Oma ajatusprosessi käynnistyy kunnolla vasta esityksen päätyttyä.”
(Lainaukset: Helsingin Sanomat/ Tossavainen, Säkö, Valtonen, Voima/ Uuttu sekä Oblivia)
Ja vielä
On vuosi 2020 ja maaliskuu. Katsoin juuri Saksassa ensi-iltansa saaneen Verdrängen, verdrängen, verdrängen-teoksen videotaltiointia ja kirjoitan muistikirjaani sanan viipyily. Kaikki se, jossa olemme yrittäneet viihtyä tai josta emme sittenkään voineet päästää. Kaikki se, jota ei ole – ollutkaan, vaan on toisin. Esitys saa minut pohtimaan viipyilyä ja välttelyä. Silläkin ehdolla, että kiusallisuus, nurkkiin sullotut tunteet ja joku ei nyt ihan sopinut, käyttäytynyt, tuntunut… Joku ei nyt ihan mennyt niin kuin. Joku ei nyt ihan ole, joku ei nyt ihan, joku ei… voi ei. Nyt ei voi… Oblivia ei tee ihmistä paremmaksi vaan ihmisestä ihmisen.
Pia Lindy | 20.3.2020
I’m a frequent passer-by, artistic colleague and relentless admirer of Oblivia. Around the time of the collective’s foundation in 2000, I was busy trying to adjust to life in Finland after studying in Amsterdam and spending time in other countries. The group’s collectively created performances were gloriously minimalist with a comic touch. I felt that Oblivia managed to crystallise part of that outsider feeling that I experienced as a dance and performance maker. Oblivia has also shown astonishing endurance. I’ve aged from a 30-something to a 50-something alongside Oblivia.
Considering the timespan of two decades awakens a sort of nostalgia, but also feelings of silliness, joy, clumsy nobility and even melancholy. I have summarised here parts of my talk at Helsinki’s Mad House in autumn 2019 where I gave an introduction to Oblivia’s Light & Easy performances. When I was working on my talk, I started to think about what I would say about Oblivia and found myself playing around with different descriptions and verbal twists.
X If minimalism were a plant or a flower, it would be called Oblivia.
X If one could wrap up time and bring it along – in bright moments and sweet exaggerations, then Oblivia has done it.
X If something silly is not necessarily silly and then it is silly again until it isn’t.
X The flapping of the wings of imagination.
X I’ve never seen anything like this before!
X If you compile a soundtrack of life, can you play everything at the same time – is there a need for linearity – where to begin and where to head?
X Benevolence, soft edges, sharp corners, gorgeous laughter.
X Oblivia’s performative work as a group transforms different observations and stereotypes into corporealised aphorisms. Through Oblivia’s treatment, anything can become distilled into an aphorism.
X My enthusiasm as a spectator has to do with the collective’s skill of creating moods and the delicate play between physicality and minimalism.
X Oblivia’s performances are landscapes in which atmospheres and tensions float, whiz, dart, dash, sprint, creep, drip and splash into my experience as a viewer.
X Oblivia is the one who uses a loud voice to tell a joke with a punch line arriving a mile away, or perhaps tomorrow or the day after. (I had this thought when I spent some time watching descriptions of old projects and performances by Oblivia and recollected my own viewing experiences through the years.)
X How is it like this, why wouldn’t it be like this, what should it be like, what makes it into this, why doesn’t this change, why did this change, why is this like it is, what is this?
X In Oblivia’s works, a human is a human – an adventurer in the spheres of entertainment, critical art and post-modernism and/or a sweaty jogger on the footpaths of post-humanism who recognises what is humane, incomplete, who stops and looks around.
X The flapping of the wings of imagination.
Some memories of mine
2006: My write-up in the newspaper Karjalainen: Oblivia’s minimalistic explosions: the performance We’ll Never Let You Go was a collage of stories, movement and sound for four performers, a cassette player and one CD player. Its themes were lies, mistakes and insufficiency. Different kinds of games, rules, objects and actions were brought together or side by side. They grew into a complex weave of a spontaneous happening and choreographed performance where each presentation was different.
2009 The constant jitter of the performers in Entertainment Island II has etched itself – and continues to etch itself – into my vision as a viewer. The jittering is a statement on being busy, bulging in our organisms as pulses of micropackaged pressure. The only way to release, to help be released it is movement, a steady wave-like whatever… anything… just… and enjoy.
2019 Light & Easy: A voyage most of all. What is humanness? What are time, borders, sufficiency, endlessness? I recognise my needs for incompleteness and hiding. I don’t wish to be revealed in my clumsiness, shyness, ageing, as an artist with a decaying body, as a human, parent, friend, someone who coexists, in my actions and choices. I don’t wish to recognise the flaws, lumps, dirt, embarrassment, death. Yet this is exactly what often touches me in artworks – ruggedness. Sometimes I think that Oblivia is my pain threshold, and a gentle revealer (and not so much a saviour). I’m also reminded of the union and links between art and life. Art teaches living and life teaches the artist… What we conceal will become shared nevertheless, hopefully!
Some writings and thoughts by others that I find fitting and which I have clipped and compiled arbitrarily (the direct quotes are from Oblivia, critics and other writers through the years)
X “The long run of the Entertainment Island trilogy shaped Oblivia’s working method and stage presence into its unique language, a subtle aesthetic with its own logic that situates itself somewhere in between theatre, dance and performance.”
X “The question of genre has, however, lost its meaning throughout the years for the collective.”
X “The work Entertainment Island cemented the current form, where there is nothing other than the performers on stage.”
X “…an uncompromising excavation deep into the roots of words and meaning.”
X “Oblivia has become known for its pompous ideas and minimalistic performances.”
X “What is there to do when everything has already happened? Can you lose control over something that doesn’t yet exist? Does theatre need to answer questions that nobody will ever ask?”
X “…the performers take the stage in comfortable clothing and leisurewear.”
X “Most of the charm of Oblivia’s performances is a result of the group members’ different personalities, bodies of different shapes and distinct ways of moving.”
X “Oblivia supports the big and abstract themes with small things, fragmented stories and dissipating conversations.”
X “Oblivia’s style of performance is simplified.”
X “The laughter is a very human one, from the gut.”
X “Oblivia’s friendly spirit, which is an important part of the showmanship, is the core of its unique aesthetics.”
X “”If not a full-on freak show, at least we are a group of three outsiders”, Tudeer commented in the newspaper Helsingin Sanomat nine years ago. The dynamic of the group has since changed and the new member Anna-Maija Terävä has brought in the viewpoint of another generation. Still, respecting the quirkiness of every person remains important.”
X “After seeing Oblivia’s performance one is left thinking how used we are to taking things for granted and how unused we are to watching events that do not unfold instantaneously.”
X “To become better is far more important than to become famous.”
X “Sometimes it is a luxury to waste time on a performance that doesn’t attempt to explain itself or digest everything beforehand. Your own thinking process starts only after seeing the show.”
(Quotes: Helsingin Sanomat / Tossavainen, Säkö, Valtonen; Voima / Uuttu; Oblivia)
And…
It is the year 2020 and the month of March. I have just watched the documentation of the performance Verdrängen Verdrängen Verdrängen, which premiered in Germany, and I write down the word ‘lingering’ in my notebook. Everything that isn’t – wasn’t and is something else. The performance made me consider lingering and avoidance. Even given that embarrassment, emotions stuffed in a fist, something wasn’t quite right, didn’t feel right, someone didn’t behave… Something didn’t quite go as… Something isn’t quite, something doesn’t quite, someone doesn’t… oh no. We can’t now… Oblivia doesn’t make anyone a better person but they make a person a person.
Translation: Simo Vassinen
