Tiedättekö sen tunteen, joka tulee, kun istuu katsomossa ja odottaa esiintyjiä saapuvaksi? Tai katsoo esiintyjiä ja odottaa mitä he alkavat tehdä? Sitä yrittää pitää itsensä mahdollisimman avoimena kohtaamaan sen mitä tulee. Sitä haluaa kohdata jotain uutta ja tuntematonta luottaen, että on itse turvassa. Kun esitys alkaa, ensimmäiset minuutit menevät siihen, että yrittää saada kiinni esityksen logiikasta. Joskus siinä onnistuu ja kokee ilahduttavia oivalluksia, toisinaan voi vielä esityksen loppuessakin olla hämillään siitä mitä tuli nähtyä. Näin minulle on käynyt useammin kuin kerran Oblivian kanssa, silti tulen aina uudestaan.
Kohtasin Oblivian ensimmäisen kerran elokuussa 2014, muistaakseni. Tai se on ensimmäinen kerta, kun olen tehnyt Twitter-merkinnän Oblivian esityksestä Super Mopma, johon sisältyivät Museum of Postmodern Art I, Super B ja Ka-Boom. Twiittasin 22.8.2014:
”@Juhlaviikot @Oblivia1 #SuperMopma postmodernin jälkeistä puhetta, liikettä ja mitä meistä jää siitä jäljelle. Individualismi?”
Selkeästi kolmen esityksen putki oli jättänyt kysymyksiä ilmaan ja hetkellisesti heijastanut niissä jotakin yksilökeskeiseen kulttuuriin viittaavaa. Elävämmin mieleeni on jäänyt seuraavan vuoden lokakuussa näkemäni Entertainment Island -trilogia, josta olin twiitannut 23.10.2015:
”#EntertainmentIsland ’Oh, I had so much fun!’ viihdeteollisuuden koko kirjo ja kaikessa absurdiudessaan. Tusen tack!”
Muistan nauttineeni, nauraneeni ja saaneeni jonkin oivalluksen liittyen viihteessä toistuviin kaavoihin, miten outoja ja naurettavia ne ovat, kun niihin kunnolla kiinnittää huomionsa. Tämä onkin se mikä Obliviassa viehättää. Esitykset tekevät tutusta tuntematonta ja tuntemattomasta tuttua, katsojana tasapainoilen näiden kahden välillä.
Miten tämä tapahtuu?
Kirjassaan Varieties of Presence (2012) mielenfilosofi Alva Noë osuvasti kuvaa sitä, miten taiteessa mikä tahansa teos voi tuntua tyhjältä ja merkityksettömältä kun sen kohtaa ensimmäistä kertaan. Teokseen tutustuminen vaatii katsojalta tietoa, taitoa ja ymmärrystä, joka karttuu vain teosta havainnoimalla. Se, minkälaiseksi katsojan suhde esitykseen muodostuu sen aikana, määrittää sitä, miten läsnä ja saavutettavissa oleviksi esiintyjien tekemät asiat näyttämöllä tulevat katsojalle.
Noën ajatuksia seuraten, katsojakokemuksessa on kyse taidokkaasta sitoutumisesta ja kytkeytymisestä esitykseen. Sen läpi elämisestä havainnoimalla, mitä esiintyjät tekevät ajan kuluessa ja kiinnittämällä huomionsa toiminnan yksityiskohtiin. Tässä taidossa ja ymmärryksessä ei kuitenkaan ole kyse harkitsevasta ja pohtivasta arvioinnista vaan kokemuksen myötä karttuneesta kehollisesta tiedosta siitä, mitä esityksen katsominen itseltä vaatii. Tämä on sisäistynyttä tietoa ja ymmärrystä, joiden mukaisesti esitystä eletään. Esityksen ”tajuamisen” miellyttävyys nousee yhteyksien löytämisestä ja oman tiensä tuntemisesta niiden välillä.
Tämä vaatii kuitenkin katsojalta vastaanottavaisuutta ja avoimuutta.
Viimeisimmässä Oblivian esityksessä Verdrängen, Verdrängen, Verdrängen tämä avoimuuden vaatimus konkretisoituu kirjaimellisesti:
Timo pyytää yleisöltä keskittymistä kysymällä ”Let’s say what you can make of this?” Kun kaikki eivät vaikuta tajuavan, Timo osoittaa päälakeaan ja kysyy ”Can you see it? It has to remain open”.
Omalla kohdallani Oblivian esitykset tarjoavat mahdollisuuden vastaanottavaisuuden taidon harjoittamiseen ja kehittämiseen. Aina en tätä tiedosta tai siinä onnistu, mutta luotan, että joka kerta Oblivia haastaa minut jollain uudella tavalla pysymään avoimena kohtaamaan tuntemattoman ja tulemaan sen kanssa tutuksi.
Tässä yksi tunnistettava keino on toisto: tiettyjen liikkeiden tai rakenteiden toistaminen, jonka Oblivian esityksissä olen kokenut kiehtovana. Kun jotain asiaa näyttämöllä toistetaan tarpeeksi monta kertaa ja tuota toistoa seuraan, alan huomata siinä vinoutumia, outouksia ja huvittavuuksia. Tässä tasapainoilen jonkin tunnistettavan ja tuntemattoman välillä.
Esimerkiksi Children and other radicals oli esitys, joka hämmensi suuresti, mutta nautin myös siitä käsittämättömyyden tunteesta. Lopulta huomion vei lähellä istunut poika, joka äidilleen selitti, mitä näyttämöllä näki, ja siitä tuntematon oli kaukana. Nature theatre of Obliviassa taas rauhoituin, tunnistin ihmisen kaipuuta luontoon ja pyrkimystä olla yhtä sen kanssa, mutta aistin myös luontosuhteessa vinouman, joka vaatii korjausliikettä.
En voi enää sanoa, että Oblivia olisi minulle tuntematon. Tunnistan Annikan ja Timon hahmot näyttämöllä, jotkin maneeritkin, joista olen oppinut pitämään. Anna Krzytekiä muistelen lämmöllä. Anna-Maija Terävää, Alice Ferliä ja Mikko Bredenbergiä opin tuntemaan aina enemmän kerta toisensa jälkeen. Arvostan tyylin tunnistettavuutta ja tinkimättömyyttä, valojen, puvustuksen ja äänen kokonaisvaltaisuutta ryhmän teoksissa. Olen jo oppinut löytämään yhteyksiä ja kiinnittämään huomioni yksityiskohtiin, mutta silti odotan, että ryhmän esitykset edelleen yllättävät, hämmentävät ja vievät tuntemattomaan. Tähän mennessä näin on joka kerta käynyt.
Jokaisen esityksen alussa huomaan kysyväni: Miksi ne tekevät mitä tekevät? Mitä ne haluavat sanoa? Mitä tästä pitäisi ajatella? Tunnistan, että olen tehnyt noin itsekin. Miksi ihmiset tekevät noin? Mitä ne tekee seuraavaksi? Ja hetken päästä olen mukana esityksessä. Tai sitten kysyn näitä vielä esityksen jälkeenkin. Noë on kuvaillut taidetta omituiseksi työkaluksi, joka pistää näytille toimintamme ihmisinä ja jonka avulla voimme organisoitua uudelleen (Strange tools, 2015). Ehkä Oblivian esitykset ovat juuri sitä minulle. Omituisia työkaluja, joiden avulla kiinnitän huomion asioihin joita en muuten ajattele, harjoittelen pysymään avoimena ja organisoidun uudelleen. Tässä tutustakin tulee hetkellisesti tuntematon.
On encountering the unknown with Oblivia
You know that feeling as you sit in the audience and wait for the performers to arrive? Or as you wait for the performers to make their first move? You try to stay as open as you can to encounter what is about to take place. You want to encounter something new yet familiar, all the while trusting that you are safe. When the performance starts, the first minutes are spent trying to get a grasp on the logic of the performance. Sometimes you succeed and you experience delightful realisations, at other times you still find yourself confused after the show about what happened. This has happened to me many a time, and yet I come to the shows, over and over again.
I first encountered Oblivia in August 2014, I think. Or that was the first time I made a Twitter announcement about Oblivia’s performance Super Mopma, which included Museum of Postmodern Art I, Super B and Ka-Boom. On 22.8.2015 I tweeted (translated into English):
“@juhlaviikot @Oblivia1 #SuperMopma post-postmodern talk, movement and what is left of us. Individualism?”
Very clearly the series of three performances had left questions hanging in the air for me and I momentarily saw something in them related to individualist culture. The most vivid memory in my mind is the trilogy Entertainment Island that I saw in October of the following year, about which I tweeted on 23.10.2015:
“#EntertainmentIsland ‘Oh, I had so much fun!’ the whole spectrum of the entertainment industry and in all its absurdity. Tusen tack! Thanks!’
I remember that I enjoyed myself, laughed and experienced an epiphany regarding the patterns that repeat in entertainment, how strange and silly they are when you really pay attention to them. This is what attracts me to Oblivia. The performances make the familiar into something unknown and the unknown into something familiar, as a spectator I strike a balance between these two.
How does this take place?
In his book Varieties of Presence (2012), the philosopher of mind Alva Noë very accurately describes how in the field of art, any artwork can feel empty and meaningless when you first encounter it. Getting acquainted with a work requires of the spectator information, skills and understanding and one only racks these up only in observing the artwork. The formulation of the spectator’s relationship with the performance during its course will define how present and accessible the actions of the performers on stage will become for him or her.
Following Noë’s thinking, the spectator experience is about a skilful commitment and feeling of association with the show. It is about living through it by observation of what the performers do with their time on stage and by paying attention to the details of the actions. This skill and knowledge are however not about a considerate and reflective evaluation, but also about corporeal information about what is required of oneself to watch a performance. This is in-built knowledge and understanding that is used to live through a show. The pleasure of “getting” a performance arises from finding connections and securing one’s own bridges between the connections.
This requires of the spectator receptiveness and openness.
This requirement of openness became concrete very literally in Oblivia’s latest performance Verdrängen Verdrängen Verdrängen:
Timo asks the audience to concentrate by asking: “Let’s see what you can make of this?” When part of the audience seems to not comprehend, Timo points to the top of his head and asks: “Can you see it? It has to remain open.”
In my own case, Oblivia’s performances present the opportunity to work on and develop one’s skills in receptiveness. I do not always consciously realise this or succeed in it, but I trust that every time Oblivia challenges me in some new way to remain open to encounter the unknown and become familiar with it.
Repetition is a tactic that can be pinpointed to serve this aim: repeating certain movements or structures that I have found thrilling in Oblivia’s performances. When something is repeated often enough on stage and I follow that repetition, I start to notice some quirks, oddities and points of amusement in it. I find myself looking for an equilibrium between the recognisable and the unrecognisable.
For example, the performance Children and Other Radicals puzzled me greatly, but I also enjoyed the unfathomability. My attention was finally taken over by a boy sitting near me who was explaining to his mother what he was seeing on stage, and any unknowing remained far in the distance. Nature Theatre of Oblivia was calming to me, I recognised people’s longing for nature and the attempt to be at one with it. I also sensed a quirk in the relationship to nature that needs fixing.
I can no longer say that Oblivia is unknown to me. I recognise Annika and Timo’s characters on stage, even some mannerisms that I have learned to enjoy. I remember Anna Krzystek with warmth. I become more and more familiar with Anna-Maija Terävä, Alice Ferl and Mikko Bredenberg every time. I respect the recognisability and integrity of style, the comprehensiveness of lights, costumes and sound in the group’s works. I have already learned to find connections and to pay attention to details, but I still expect the group’s performances to surprise and confuse me, to take me into the unknown. This has happened every time so far.
After each performance I find myself asking: Why are they doing what they are doing? What do they want to say? What should I think of all this? I recognise that I have done this as well. Why do people do that? What will they do next? And after a moment, I am inside the show. Or then I keep asking these questions also after the show. Noë has described art as a strange tool that illuminates our actions as humans and through which we can reorganise ourselves (Strange Tools, 2015). Perhaps Oblivia’s performances are exactly this for myself. Strange tools through which I can pay attention to things that I would otherwise not think about, through which to remain open and reorganise myself. This way also the familiar becomes momentarily unknown.
Translation: Simo Vassinen
