Seuraavat sanat itseni ja edustamani ryhmän eli Toisien tilojen puolesta:
Keksiäkseni mitä sanoisin, aloin ensin listata sanoja, jotka Oblivia toi mieleeni:
Esitystaide
Teatteri
Teatterillinen esitystaide
Tyhjä näyttämö
Tyhjyys
Black Box
Ruumiillisuus
Eleitä
Poseeraus
Jäljittely
Tauot, katkokset, toisto ja nykiminen
Koomisuus
Lakonisuus
helppous
Jokapäiväisyys
Ryhmätyö
Kollektiivinen yksinäisyys
Populaari
Laina
Postmoderni
Minimalismi
Ironia
Äly
Riskin otto
Häpeän kynnyksellä keikkuminen
Uhkayritys
Hybris
Hybris?
Hybris!
Ymmärsin että tämä oli lopulta se sana, jota etsin: Koominen hybris.
Ei tragikomedia. Se olisi jotakin aivan liian inhimillistä.
Ei Aku Ankka. Ei naurua itseä tyhmemmälle.
Ei ansaittu nöyryytys. Se kohtalo kuuluu tyranneille ja niille, jotka luulevat itsestään liikoja ja polkevat muita.
Vaan hybris, joka jättää kokijansa / tekijänsä rankaisutta, koska tämä esiintyjänä on lähtökohtaisesti todettu syyntakeettomaksi. Yritys, joka on tuomittu naurettavasti epäonnistumaan, mutta joka epäonnistuessaan tähän tapaan salaa onnistuu. Se joka nauraa salaa nauraa parhaiten. Pidätettyä naurua salaisempaa on naurun takainen nauru. Ja yleisön ottaminen mukaan tähän juoneen, salaliittoon, teatterin mahdollistamaan temppuun, jolla kautta aikain on voitu harhauttaa jumalat ja niiden maalliset edustajat.
Sun Ra: ”Kaikkea mahdollista on yritetty ja epäonnistuttu. On aika yrittää jotakin mahdotonta.”
Oblivian tapauksessa: Suurisuuntaisia korkeakulttuurin kanssa flirttaavia esitysmuotoja, Suurisuuntaisia ja pohjattoman syviä aihepiirejä. Molempia yhtaikaa
Yhdistettynä aina esityksellisesti minimaaliseen lähtökohtaan: muutama ihminen lavalla, aina Annika, aina Timo ja jokunen vieraileva taiteilija, vähän valoa, asuja, ääniä, tarpeistoa, ei videoita.
Lopuksi vielä ote suomalaisen esitystaiteen historiaa:
Oblivia, Toisissa tiloissa, TTK, Esitystaiteen seura => Eskus
Kiertelemätön todellisuuden kimppuun käyminen: mahdottoman yrittäminen, koominen vakavuus ja vakava koomisuus, joka saa osanottajiensa todellisuudentajun tarkoituksellisesti häälymään. Erilaisin keinoin, yhdet teatterillisemmin, toiset performatiivisemmin
Yhteistä myös edellä mainittujen ryhmien ja niiden tekijöiden fyysinen ikä, joka levittäytyy usealle vuosikymmenelle, mistä seuraa sarja meitä kaikkia koskevia kysymyksiä:
Olisiko aika lopettaa? Jos on, niin milloin ja miten?
Jos ei, niin pitäisikö suorittaa nuorennusleikkaus, sukupolvenvaihdos tai peräti sukupuolenvaihdos?
Onko tehnyt tilaa muille? Vai onko jo muiden tiellä?
Onko lisännyt vaiko vain haalinut yhteisiä resursseja?
Tulisiko tehdä kunniaa edeltäjille, nyt kun heitä ei enää koe kilpailijakseen, hyvä jos enää elävät?
Miten vanheta arvokkaasti? Kohdata nuorempansa? Säilyttää uskottavuutensa?
Olisiko ylisukupolvisuus mahdollisuus?
Tulisiko opettaa nuorempia tai vanhempia, tai kenties tehdä tutkimusta tulevia, mahdollisesti vielä kasvavia tai peräti syntymättömiä sukupolvia silmällä pitäen?
Keitä vastaan olimme? Ja ketkä olivat meitä vastaan?
Väsyttääkö?
Toistammeko itseämme? Jos toistamme, onko se paha?
Menemällä alusta asti liian pitkälle voi tehdä itsestään vertailukelvottoman, aina epäajanmukaisen ja siten ajattoman. Voi tehdä itsestään uniikin.
Onnea Oblivia 25 v.!
