We kindly inform that your browser is no longer supported by Microsoft.

Please switch to a more secure browser such as Chrome, Firefox or Edge.

Credits: Eija Mäkivuoti

Oblivia, rakastettuniOblivia my beloved

For an english version, see below

#guestwriter

Tiedän, että olet ryhmä, koostut useista taiteilijoista, pysyvistä ja vierailevista, mutta tässä fanikirjeessä otan vapauden puhutella sinua yksikön ensimmäisessä persoonassa.

”Oblivia toteutti 5.-10.3. live-installaation Oblivia’s Room, josta oli esityksiä päivittäin klo 18 ja 20. Teemana huoneet ja mitä niissä tehdään. Esitys oli jatkoa viimesyksyiseen You Can Call Me Art -esitykseen. Tämän lisäksi 22.2. ryhmä järjesti improvisaatiotapahtuma Improklubin, jossa esiintyjinä olivat Pia Lindy (tanssi), Juha Valkeapää (ääni), Riitta Huttunen (kantele) ja Annika Tudeer (teksti). Katsojia esityksissä kävi 130 kpl.”

Näin kirjoitin toimintakertomukseen kun olin kuratoinut Todellisuuden tutkimuskeskuksen Koetilaa, pientä 30 neliömetrin entistä liiketilaa Helsingin Kalliossa keväällä 2002. Se oli ensimmäinen kohtaamiseni kanssasi. Olit tuolloin yhtä kuin tanssija-koreografi Anna Krzystek, esiintyjä-kriitikko Annika Tudeer, pianisti Timo Fredriksson ja kirjailija-kriitikko Stella Parland. En muista Oblivia’s Roomista muuta kuin sen, että minimaalinen näyttämö oli vuorattu läpinäkyvään muoviin, edellä mainitut esiintyjät sekoilivat siellä seassa ja pidin esityksestä. Pidin siitä siksi, että olit mielestäni sopivalla tavalla ”hullu”, siis vapaa tekemään mitä halusit, ja jollain erityisellä tavalla sekä älykäs että humoristinen. Sen lisäksi kanssasi oli erittäin mutkatonta asioida, olit rento ja täsmällinen.

Pari vuotta myöhemmin, nähtyäni muutaman esityksen lisää, julistauduin Oblivia-faniksi. Kyllä, olin koukussa sinuun. Vaikka juuresi ovat ehkä eniten performanssitaiteessa, esityksesi eivät edustaneet performanssia per se sen enempää kuin tanssia tai teatteriakaan. Minusta se oli ihastuttavaa! Otit vaikutteesi mistä mielit ja olit täten osa sitä esittävän taiteen uutta aaltoa, joka myöhemmin ristittiin esitystaiteeksi. Mutta ennen kaikkea sinä teit obliviaa, omalakista, jäljittelemätöntä näyttämötaidetta, jossa kukkivat mielestäni ne 2000-luvun hyveet, jotka italialainen kirjailija Italo Calvino tiivisti teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993); keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus sekä johdonmukaisuus/tiiviys. Calvino käsittelee muistioissaan toki yksinomaan kirjallisuutta mutta vuosituhannen vaihteessa niistä inspiroituivat ja niitä sovelsivat muidenkin alojen taiteilijat, esimerkiksi minä. En tiedä, inspiroivatko ne koskaan sinua, mutta halusit tai et, viimeistään teossarjassa Entertainment Island 1,2,3 (2008-2010) sinä ruumiillistit Calvinon hyveet näyttämöllä:

Olet esityksissäsi ennemmin keveä kuin painava, raskaudesta puhumattakaan. Olet nopea, menet suoraan asiaan, vaikkakin hitaasti kiiruhtaen, ja samassa mielleyhtymien avaruus laajenee katsojan eteen kaikessa monitulkintaisessa moninaisuudessaan mutta täsmällisesti. Vaikka et koskaan vaadi ymmärtämään mitään, et ole epämääräinen tai pitkästyttävä (paitsi ehkä joskus aniharvoin). Ja miten sinussa näkyy kaikki! Mikään ei jää varjoon. Visuaalisuutesi on minimalistista mutta osuvaa, pommintarkkaa. Ylipäänsä, olet armoitettu minimalisti, osaat kiteyttää sen jonkin olennaisen, jota on vaikea sanoin ilmaista, ja sitä kautta olet aina johdonmukainen ja tiivis. Mutta, kuten sanottua, milloinkaan et jää minkään litteän sanoman asianajajaksi vaan isket halolla päähän ja laajennat tajuntaa niin kuin hyvä taide mielestäni tekee.

Teatteri- ja esitystaiteilijana minulle rakas missio on ollut taistella sen puolesta, että päästäisiin jo eteenpäin tragedia/komedia -jaottelusta, että teokset sisältäisivät sekä huumoria että sanottavaa. Umpivakavat esitykset ovat mielestäni tylsiä, vaikka olisivat miten älykkäitä, samoin kuin ne jotka pyrkivät pelkästään huvittamaan, ilman ajatuksen häivääkään. Hyi olkoon, sellainen yksioikoinen taide näyttäytyy minulle elottomana! Ehkä tästä syystä sinä puhuttelet minua, koen olevani kanssasi ikään kuin samassa joukkueessa, levittämässä iloista vakavaa, elävää taidetta, paitsi että sinä teet sen runollisemmin, kevyemmin ja leikkisämmin (myönnän, sinuun verrattuna olen kuin mikäkin saarnamies). Sinulla on hyppysissäsi uskomaton taito yhdistää hauska vakavaan vaivattomasti, samoin improvisatorinen tunnelma tiukkaan muotoon. Entertainment Islandissa, esimerkiksi, oli paikoin kohtia, joissa nauroin vaikka minua samalla kylmäsi se tyhjyyttään kumiseva (viihteen) maailma, jota niin herkullisesti kuvasit.

On vielä pakko sanoa jotain myös jäsenistäsi, taiteilijoista, joista koostut. Minä rakastan heidän näyttämöpersooniaan! Niin kuin kaikilla ammattiesiintyjillä, jotka eivät näyttele rooleja vaan ovat lavalla ikään kuin omana itsenään, löytyy näyttämöminä, joka poikkeaa hieman siitä mitä he ovat siviilissä. Oblivialaisten näyttämöpersoonat muistuttavat minusta klovneja, heissä on jotain hyvin vilpitöntä, lapsenomaista ja ilkikurista. Silti he ovat näyttämöllä aikuisia. Aikuisia, jotka ovat vilpittömiä, lapsenomaisia ja ilkikurisia. Tämä on yksi tunnusomaisimmista piirteistäsi, Oblivia. Uskon sen johtuvan siitä, että perustajajäsenesi olivat jo tehneet ainakin yhden työuran ennen kuin sinut perustettiin. He olivat jo aikuisia, heistä puuttui alun alkaenkin keltanokkainen tarve julistaa, haastaa, raastaa ja kaataa kuvia. Mutta puuttuiko heiltä rohkeutta heittäytyä infantiileiksi? Ei. Siksi sinussa kiteytyy jotain olennaista performanssitaiteen ja punkin lähtökohdista, jota ihailen; kuka tahansa voi koska tahansa alkaa tekemään mitä tahansa vaikka ei osaisi. Tällä en tarkoita, että jäseniltäsi puuttuisi koulutusta tai kokemusta. Tarkoitan, ettei sinulta ole koskaan puuttunut rohkeutta tarttua mihin tahansa ja käsitellä sitä omista lähtökohdistasi. Esimerkiksi, onko Annika Tudeer balettitanssija? Ei, mutta silti hän on tehnyt omat versionsa Joutsenlammesta (Annika does Swanlake, 2015) ja Kevätuhrista (Annikas Sacre, 2016). Onko Timo Fredriksson double-act -koomikko? Ei, hän vain ryhtyi sellaiseksi (Invisible Works, 2016).

Oi Oblivia, mitä vanhemmaksi tulet, sitä ihastuttavammaksi sinä näyttämöllä käyt.

Mikä kiteyttäisi ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottasi, mietin. Mieleeni tulee nimi ja kasvot, vuonna 2017 edesmennyt perustajajäsenesi Anna Krzystek. En koskaan ehtinyt tutustua häneen lähemmin, koska ajattelin aina että me ehdimme vielä. Aika löi minua korville, sain opetuksen. Luin Krzystekin muistokirjoituksia skottisanomalehtien nettisivuilta. Ymmärsin hänen tehneen merkittävän soolouran muualla. Silti uumoilen, että kun sinua tarkastellaan vaikkapa viidenkymmenen vuoden kuluttua, kahden ensimmäisen vuosikymmenen kasvoiksesi nousee Anna. Ne olivat Anna Krzystek -vuodet, pirun kunniakkaat vuodet, jotka sisälsivät myös hänen äkillisen kuolemansa jättämät jäljet. Viime vuosina esityksiisi on ilmaantunut uudenlaista henkilökohtaista syvyyttä. Keveässä ilmaisussasi on emotionaalinen viilto, kuin tietoisuus elämän rajallisuudesta. Kuten esimerkiksi teoksessa Light and Easy – a work about being human (2019). Nauroin ja itkin kun katsoin sitä. Kenties se on ennustus siitä, minkälainen tulee olemaan kunniakas 2020-lukusi.

Sitä uskollisesti odottaen.

Rakkaudella,

Janne Saarakkala

Oblivia, my beloved 

I know that you are a group of several artists, permanent and visiting, but in this fanmail I will take the liberty of addressing you in an intimate manner as one entity. 

“Oblivia presented the live installation Oblivia’s Room on 5–10 March with daily performances at 6pm and 8pm. The theme was ‘rooms’ and what happens inside them. The performance was a continuation of You Can Call Me Art from last autumn. Furthermore, the group also organised the improvisation event Improklubi with the performers Pia Lindy (dance), Juha Valkeapää (voice), Riitta Huttunen (kantele), and Annika Tudeer (text). The performances welcomed a total of 130 spectators.” 

This is what I wrote in the annual report after I had curated the Reality Research Center collective’s event space Koetila in spring 2002  – a small 30-square-metre former business space in Helsinki’s Kallio district. Back then you consisted of the dancer-choreographer Anna Krzystek, performer-critic Annika Tudeer, pianist Timo Fredriksson, and author-critic Stella Parland. I don’t remember anything else from Oblivia’s Room except that the minimalist stage was wrapped in transparent plastic and the aforementioned performers were going at it among the stage scenery, and that I liked what I saw. I liked it because you were the right type of “crazy”, meaning free to do whatever you pleased, and in a special way both intelligent and humorous. Furthermore, it was pleasant to work and communicate with you, you were laid back and punctual. 

A couple of years later, after seeing a few more performances, I pronounced myself an Oblivia fan. Yes, I was hooked on you. While your roots are in performance art, your performances didn’t represent performance per se, and neither did they represent dance or theatre. I found it delightful! You took your influences where you pleased, and in this way were part of the new wave of performing arts that later was given the label “performance”. But most of all, you were dedicated to oblivia, your own kind of untraceable dramatic art blossoming with the virtues that were summed up in the Italian author Italo Calvino’s posthumous work Six Memos for the Next Millennium (1993):lightness, quickness, exactitude, visibility, multiplicity and consistency (most likely, as the last memo was never finished). In his memos, Calvino clearly addresses literature, but at the turn of the millennium they became an inspiration for artists of also many other fields to adapt, such as myself. I don’t know whether they ever inspired you but, whether you like it or not, it was with the series of works called Entertainment Island 1, 2, 3 (2008–2010) at the latest that you embodied Calvino’s virtues on stage:

You are more light than heavy in your performances, and there can be no talk of you being burdensome. You are quick, you go straight to the point, even if you move along in a measured pace, and at the same time the vastness of associations expands in front of the eyes of the spectator in all its ambiguous multiplicity, always with exactitude. While you never demand understanding, you are neither vague nor tiresome (unless in a very rare moment). And everything is visible in you! Nothing is left in the shadows. Your visuality is minimalistic but precise, like a dart. Overall, you are divinely minimalist, you are able to crystallise the essential that is otherwise hard to express. Through this, you are always consistent and concise. But, as noted, you never remain an advocate for flatness but instead you always smack us on the head and expand our consciousness like good art does, in my opinion. 

As a theatre and performing artist, a dear mission of mine is to fight for moving beyond a division into tragedy and comedy, to fight for works that include both humour and a message. I find strictly serious performances boring, however intelligent they may be, just as I find boring performances that only aim to amuse, without a thought in sight. Yuck, such uncomplicated art is lifeless in my eyes! Perhaps this is the reason why you speak to me, I feel that I am on the same team as you, spreading around happily serious art that is alive, except you do it more poetically, more lightly, and more playfully (I admit, compared to you I must come across as a preacher). You hold in your fingertips an unbelievable talent to combine the funny with the serious with effortless ease, as well as to combine improvisational moods with tight forms. Entertainment Island, for example, included parts where I laughed even as I was haunted by a world (of entertainment) of hollow echoes that you so deliciously described.

I have to still say a word about your members, the artists that make you up. I love their on-stage personas! As is the case with all professional performers who do not play parts but rather, in a way, themselves, there is a stage self who steps slightly away from their everyday self. The stage personas of Oblivians remind one of clowns, as there is something sincere, childlike and mischievous in them. Yet they are fully grown on stage. Adults who are sincere, childlike and mischievous. This is one of your most defining features, Oblivia. I believe it has to do with the fact that your founding members had already made at least one career each before you were conceived. They were already adults, they were lacking the need rookies often have to proclaim, challenge, grind and take down icons. But did they also lack the boldness to turn infantile? No. That is why something so essential to performance art and punk crystallises in you, and I admire it; anyone can at any time start to do anything without knowing how. This doesn’t imply that your members are lacking in education or experience. I mean that you have never lacked the boldness to grab anything you wish and address it from your own starting point. For instance, is Annika Tudeer a ballet dancer? No, but she still made her own versions of Swan Lake (Annika does Swanlake, 2015) as well as The Rite of Spring (Annikas Sacre, 2016). Is Timo Fredriksson a double act comedian? No, he just became one (Invisible Works, 2016). 

Oh Oblivia, the older you get, the lovelier you become on stage.                 

I was thinking what could summarise your first two decades. A name and a face come to mind, your founding member Anna Krzystek who passed away in 2017. I never got to know her because I thought we would always have time. But time slapped me on the ears, I got a lesson. I read Krzystek’s obituary in online Scottish newspapers. I understood that she had made a significant solo career elsewhere. Still, when people look back over your history, for instance in fifty years, I presume that Anna will remain as the face of the first two decades. Those were the Anna Krzystek years, some damn glorious years, which also included the marks left by her sudden death. The recent years have seen a new type of personal depth reach your performances. Your light expression has an emotional cut, like an awareness of the finiteness of life. Like in your work Light and Easy – a work about being human (2019). I laughed and cried when I watched it. Perhaps it is an omen for what will be your glorious 2020s. 

I am faithfully waiting for it. 

With love,

Janne Saarakkala

Translation: Simo Vassinen